En ole koskaan ollut voimistelija, en kevyt perhonen, en notkea kissa. Enemmänkin peruskankea ja tykännyt juoksusta, hiihdosta, välillä kuntosalistakin. En uskonut, että jooga on minua varten. Joogan instakuvastot kertovat nuorista, hoikista, pitkäraajaista keijukaisista, jotka näyttävät vaivattomasti taipuvan käsittämättömiin asentoihin.

Mutta toisin kävi. Kohtasin kaksi ihmistä, suomalaisen Karita Aaltosen ja kreetalaisen Vivie Kyriakopouloun ja heidän innoittamana aloin kulkea joogan polkuja.

Toki suorittajana hakeuduin ensin astangajoogaan, joka on vaikea, voimaa ja tietysti myös sitä notkeutta vaativa joogalaji. Astangaa olen sinnitellyt useamman vuoden, minulla on siihen jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Välillä heitän maton naulaan että ei ikinä enää, mutta sitten taas hiivin takaisin.

Mukaan harjoitteluuni on tullut myös yin- ja flowjooga.

Kun suunnittelin eläkkeelle jäämistä, ajattelin toteuttaa joitakin unelmia. Yksi niistä oli kouluttautua joogaopettajaksi, sellaiseksi, jonka tunneille saavat ja voivat tulla kaikki eikä tarvitse osata mitään. Joogaa kankeille, se on minun mottoni ja missioni.

Pidän yin-joogatunteja viikoittain kotonani Tampereen Viinikassa. Pikku studiooni mahtuu kuusi ihmistä kerrallaan ja aikalailla vakioporukkaa on, mutta aina sekaan mahtuu.

Jooga kuuluu kaikille.